Kirjoittanut Hannu Mustakallio
Esitelmä Simelius-Simojoki -suvun sukukokouksessa Oulussa 17.6. 2000

Esitykseni päähenkilönä on ensimmäinen sukumme esi-isä, joka otti sukunimekseen Simelius. Kyseessä on siis Hendrich Simelius, joka oli syntynyt vuonna 1677 raahelaisen porvarin Hendrich Simin poikana. Hänestä käytetään lähteissä myös nimimuotoja Henrik ja Henricus. Hendrich Simin isä puolestaan oli myös Raahessa porvarina vaikuttanut Juhana Simi. Näiden esi-isien tiedoistahan aikaa myös edellisen sukukokouksen jälkeen ilmestynyt vankka ja paljon yksityiskohtaista tietoa sisältävä Simeliana-sukukirjamme. Lausun ensiksi omasta puolestani kiitokseni kaikille niille, jotka olivat aikaansaamassa tätä arvokasta sukukirjaa.

Kun Simin suvussa oli ollut niin porvareita kuin talonpoikia, Henrik Simelius aloitti Simeliuksen suvussa kirkonmiesten sarjan, joka on sittemmin saanut runsaasti täydennystä aina omaan aikaamme saakka.

Kaiken kaikkiaanhan Simelius-suvussa kulkee alusta lähtien kolme yhteiskunnallista juonnetta. Nämä ovat kirkollinen ja maallinen virkamiesperinne sekä pohjalainen talonpoikaistausta, niin kuin professori Olli Halkka toteaa suvun juuria käsittelevässä artikkelissaan tuoreessa sukukirjassa. Hän toteaa myös, ettei meillä valitettavasti ole olemassa sellaista aikakonetta, joka siirtäisi meidät 1600-luvun puoliväliin Simin perheen jokapäiväistä elämää seuraamaan. Osittain samanlaisen vaikeuden tai täsmällisemmin sanottuna historiantutkimukseen liittyvän lähdeongelman edessä olen itsekin ollut kun minun on pitänyt otsikkoni mukaisesti kuvata 1600-luvun loppupuolen ja 1700-luvun alkupuolen elämää Pohjanmaalla. Pientä helpotusta tehtävään antaa se, ettei tarvitse pitäytyä yksin Hendrich Simeliuksen omaan perheeseen vaan voin lähestyä tehtävää laajemmalta pohjalta ja tarkastella tuon aikakauden säätyläisten ja kansan elämän yleisiä piirteitä Pohjanmaalla.

Hendrich Simeliuksen elämän ulkoiset puitteet voimme luetella nopeasti. Hän syntyi siis vuonna 1677 – tarkempaa päivämäärää emme tiedä – ja kuoli ilmeisesti vain 38 vuoden iässä vuonna 1716. Suomalaisen miehen keski-ikä on noussut huomattavasti noista ajoista.

Henrik oli jo 1700-luvun alussa opintiellä. Vuodelta 1702 peräisin olevassa kirkollisessa asiakirjassa hänen tittelinään esiintyy studiosus. Vähän myöhemmin, vuonna 1706 hän kirjoittautui Upsalan yliopistoon teologiaa lukemaan. Osakuntansa osalta Henrik luonnollisesti merkittiin pohjalaiseksi. Opintojen harjoittaminen emämaassa Pohjanlahden toisella puolella oli tuohon aikaan jo varsin harvinaista. Olihan Turkuun vuonna 1640 perustetty oma kuninkaallinen akatemia, mikä oli lähes kokonaan pysäyttänyt suomalaisten ulkomaisen opinkäynnin. Henrikin ei kuitenkaan tiedetä opiskelleen Turussa.

Henrik Simeliuksen puoliso oli Niskasten talonpoikaissuvusta lähtöisin ollut Margareta Salingius, jonka isä puolestaan oli Johannes (Johan) Salingius, Henrik Simeliuksen edeltäjä Ylivieskan kappalaisena. Johannes Salingius kuoli 1714 ja Henrik-vävy ikään kuin peri häneltä kappalaisen viran. Henrik ja Margareta olivat solmineet avioliiton jo kaksi vuotta aiemmin (1712). Kappalaisen viran saannissa ei ollut kysymys aikakaudelle ominaisista naimiskaupoista, papin lesken tai tyttären niin sanotusta konservoinnista. Sukukirjassa Henrik mainitaan Ylivieskan kirkkoherraksi. Ylivieska kuului tuolloin kuitenkin kappelina Kalajoen laajaan emäseurakuntaan eikä sillä siis ollut kirkkoherraa vaan kappalainen.

Henrikin pappisuraan liittyvät tiedot ovat varsin niukkoja ja ehkä hieman ristiriitaisiakin. Kriittinen tutkija joutuu kysymään, miten on mahdollista, että Henrik toimi jo ennen Upsalan-opintojaan eli vuodesta 1700 lähtien pitäjänapulaisena Kalajoen emäseurakuntaan kuuluneessa Reisjärven kappelissa, niin kuin Pentti Virrankoski kertoo Suur-Kalajoen historiassaan. Ylivieskalaisia Henrik palveli papintehtävissä viimeistään vuonna 1710, Johannes Salingiuksen vielä pitäessä hallussaan kappalaisenvirkaa. Henrik toimi ensin pitäjänapulaisena, joka käytännössä hoiti kappalaisen tehtäviä. Salingius oli nimittäin pahoin sairas jo muutamaa vuotta ennen kuolemaansa. Tosin Virrankosken mukaan jää jossakin määrin avoimeksi, voidaanko Henrik Simeliusta pitää ylipäätään edes kappalaisena. Hänen mukaansa Simelius olikin lähinnä pitäjänapulainen.

Laajan emäseurakunnan kappelien asukkaat olivat kauan toivoneet omia pappeja. Toive oli kuitenkin toteutunut vasta 1600-luvun loppupuolella, jolloin muun muassa Ylivieska oli saanut oman papin. Tämä merkitsi samalla sitä, että suurin osa pitäjän asukkaista pääsi liian pitkistä kirkko- ja hautausmatkoista. Samalla alkoi vanhan suurpitäjän hajaantuminen, joka kesti parisataa vuotta ja johti lopulta seitsemän uuden pitäjän syntymiseen. Ylivieskastakin tuli oma kirkkoherrakunta vasta vuonna 1861. Toisaalta kirkollisten viranhaltijoiden taloudellisiin etuihin, toisaalta pitäjäläisten paikanmaksurasituksiin ja kirkollisiin palveluihin liittyvä alueellinen vastakohtaisuus oli totisinta totta kyseessä olevalla aikakaudella ja myöhempinäkin aikoina. Kun Kalajoen suurpitäjän kirkkoherrat olivat silloisissa Pohjanmaan oloissa upporikkaita miehiä, kappalaiset olivat varallisuudeltaan paljon lähempänä talonpoikia. Hekään eivät sentään olleet aivan köyhää väkeä.

Ylivieskan kappalaiselle olivat kappelin asukkaat luvanneet heti omaa pappia pyytäessään niin paljon peltoa ja niittyä, että hän saisi siitä itselleen virkatalon. Johannes Salingius sai pappilakseen Jaakko Heikinpoika Heikkilälle kuuluneen talon, jonka sen omistaja oli joutunut hylkäämään, kun hänen isänsä Heikki Pekanpoika Heikkilä oli 1697 kuollut nälkävuoden rasituksiin. Kalajoen suurpitäjän papit olivat niin innokkaita maanviljelijöitä, että monet heistä hankkivat virkatalonsa lisäksi talon tai pari yksityiseen omistukseensa. Niinpä Ylivieskassakin Johannes Salingius otti vuonna 1698 haltuunsa autioksi jääneen Matti Rahkolan talon, jonka sitten hänen vävynsä Henrik Simelius peri.

1600-luvun lopulla suomalaiset joutuivat kokemaan katovuodet, jotka johtivat yhteen Euroopan uuden ajan historian tuhoisimpaan väestökatastrofiin. Vuosina 1696-97 peräti noin kolmannes suomalaisista menehtyi nälkään ja kulkutauteihin. Näiden suurten nälkävuosien vaikutukset yhteiskunnan väestö- ja sosiaalirakenteeseen olivat pitkäaikaiset. Seurauksena oli toisaalta tilojen laajamittainen autioituminen, toisaalta tilattoman väestön väheneminen maaseudulta. Tästä myös Ylivieska ja muu Pohjanmaa siis tarjosivat havaintoesimerkkejä.

1700-luvun alun ja koko aikakauden yleisiä pessimistisiä tuntoja heijasteli uusi suomenkielinen virsikirja, joka ilmestyi vuonna 1701. Kun suomalaiset 1800-luvun lopulla saivat seuraavan virsikirjansa, ruvettiin puhumaan vanhasta virsikirjasta, joka tarkoitti siis tuota 1701 ilmestynyttä laitosta. 1600-luvun päättyessä taakse jääneiden nälkävuosien tilalle oli nyt tullut uusi kurimus, suuri Pohjan sota, joka on yksi Suomen historian synkeimpiä jaksoja. Virsi 273 Ah! mik’ompi elom’tääll’? oli peräisin Saksasta vuodelta 1659, mutta tämä virsi oli sanomaltaan erittäin ajankohtainen vielä 1700-luvun kahden ensimmäisen vuosikymmenen Suomessa (säkeistöt 1-7, 10-12).

Suuri Pohjan sota jatkui 1710-luvulla Suomessa venäläisenä miehityskautena, jolla on paljon puhuva nimi isoviha. Yleinen epävarmuus lisääntyi tällöin myös papiston keskuudessa. Kirkonmiehet joutuivat myöhemmissäkin Suomen historian vaiheissa tutun periaatteellisen kysymyksen eteen: pysyäkö uskollisena vanhalle esivallalle ja nousta vastarintaan tai paeta vai mukautuako uuden esivallan eli venäläisen miehitysvallan vaatimuksiin? Samalla seurakuntapapisto joutui ratkaisemaan käytännössä, halusiko se ensi sijassa huolehtia omista eduista ja turvallisuudestaan vai tuliko sen pikemminkin samastua kansaan ja seurakuntalaisiin. Valitut menettelytavat ilmensivät samalla eroa korkeiden kirkonmiesten ja alempien pappien välillä. Jotenkin tyypillistä oli, että sekä Viipurin piispa David Lund että Turun piispa Johannes Gezelius nuorempi poistuivat hiippakunnastaan ja lähtivät pakomatkalle Ruotsiin. Varsinkin ylempi papisto seurasi piispojensa esimerkkiä, kun sen sijaan alempi papisto perheineen jäi paikoilleen.

Paikoilleen jääneiden pappien johtamat seurakunnat olivat aluksi miltei ainoa taho, johon miehitetyn maan asukkaat saattoivat turvautua. Vuoden 1714 kuluessa venäläiset valtasivat lähes koko Suomen Pohjanmaata myöten. Esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaa jäi tosin eräänlaiseksi rintamien väliseksi alueeksi, joka osittain autioitui ja jolla kirkollinen toimintakin lakkasi lähes kokonaan. Kalajoen emäseurakunnassa Sievin kappalainen pakeni Ruotsiin jo vuonna 1713. Sitä vastoin Henrik Simelius ei lähtenyt pakosalle Ylivieskasta vaan hän edusti eräänlaista kolmatta tietä. Henrik pyrki kyllä noudattamaan vanhan ruotsalaisen esivallan antamia ohjeita ja pitämään huolen Jumalan sanan tarjoamisesta seurakuntalaisten lohduksi. Käytännössä hän kuitenkin kuului niihin, jotka ”pahimman kahakan ajaksi” siirtyivät syrjemmäs tai naapuriseurakuntiin ja sitten palailivat paikoilleen, niin kuin Olavi Rimpiläinen kuvailee luterilaisten seurakuntien hoitoa isonvihan aikana koskevassa tutkimuksessaan. Rimpiläinen lisää, että nämä palailijat eivät näytä joutuneen minkäänlaisiin vaikeuksiin uusien venäläisten vallanpitäjien kanssa. Perimätiedon mukaan Henrik Simelius piileskeli Katajalan talossa, jota siihen aikaan suojasi sankka metsä.

Henrik Simeliuksen elämän kaksi viimeistä vuotta sattuivat isonvihan aikaisen sissisodan kiihkeimpään aikaan. Hänhän kuoli Ylivieskassa tammikuussa 1716, kaksi vuotta appensa Johannes Saleniuksen jälkeen. Margaretha-puoliso oli kuollut jo samana vuonna (1714) kuin isänsä toisen lapsensa synnytykseen. Kansakunnan ja Simeliuksen perheen raskaat koettelemukset osuivat näin päällekkäin. Ylivieskassa on säilynyt sitkeä perimätieto, jonka mukaan viholliset olisivat hirttäneet isonvihan aikana kappelin papin kirkon lähellä joessa olevalla Pappisaarella. Perimätieto ei kuitenkaan pitäne paikaansa, sillä Henrik Simelius kuoli ilmeisesti luonnollisen kuoleman. Sen sijaan kysymys saattaa olla toisesta papista, joka oli vehkeillyt venäläisiä vastaan ja joka oli vangittu myöhemmin, vuonna 1718. Tosin Henrikin elämän päättymisestä on esitetty myös se tieto, että hän kuoli – vaikkakaan ei hirsipuussa – kuitenkin vihollisen käden kautta. En osaa itse sanoa, kuinka varmoja nämä tiedot ovat.

Henrikin kuoleman jälkeen jäljelle jäi kaksi orpolasta, joista toinen – Johan Henrich – oli kolmevuotias – ja toinen – Brita-tytär – kaksivuotias. Siinä oli kylliksi elämän dramatiikkaa. Brita Simelius kuoli kuitenkin vielä samana vuonna 1716, joten jäljelle jäi enää vain Johan Henrich. Sukukirjassa kerrotaan, että ”hyväsydämiset palvelijat ja sukulaiset auttoivat nuoren lapsen elämän alkuun ja myöhemmin opintielle”. Sittemmin suureksi kasvaneen suvun tulevaisuus oli kätkettynä tuohon orpopoikaan.

Johan Simeliuksesta tuli vuonna 1774 Raahen ja Saloisten kirkkoherra, joka siis pysytteli suvun kantaisän asuinsijoilla. Vanhojen sivistyssukujen luonnekuvaan on yleisemminkin kuulunut paitsi tietty ammattileima myös selvä paikallisluonne. Suvun jäsenet ovat pysyneet pitkät ajat samassa maakunnassa tai sen osassa, jopa samassa pitäjässäkin. Papinvirka sitoi sen haltijan monesti hänen syntymäseutuunsa.

Johan Simelius ja hänen jälkeläisensä ovat hartaasti veisanneet vuoden 1701 virsikirjasta virttä nro 63, joka on Paavon virtenä tullut tutuksi myös nykysuomalaisille. Se on antanut suomalaisille lohtua ulkoisen ja sisäisen hätätilan keskellä.